Tänä vuonna olen pyrkinyt vähentämään turhaa ostamista. En halua hankkia lisää tavaraa, kun sitä tuntuu jo nyt olevan tarpeeksi. Postiluukkuunkin liimasin "Ei mainoksia"-tarran. Olen huomannut, että jo pelkästään lukemalla mainoksia saattaa tulla esiin tarpeita: "Juuri tuon vempeleen me tarvitsemme", "Tuollainen villapaita olisi hyvä". Käytän jo nyt paljon aikaa siivoamiseen ja tavaroiden järjestelemiseen. Ei ole suurta himoa saada lisää tavaraa. Kuuden ihmisen pakollisessa kesä-, kevät-, talvi- ja syysvaaterumbassa on jo ihan riittävästi pyörittämistä. Ja vaatteiden lisäksi meillä on suksia, sauvoja, luistimia, pulkkia, mailoja, maaleja, maalivahdin varusteita, palloja, pyöriä, skeittejä, scootteja ynnä muuta.



Varsin hyvin olen onnistunutkin tavoitteessani. Toki olen saattanut ostaa tavaroita, joita ilmankin olisimme tulleet toimeen. Herkemmin ostan kuitenkin lapsilleni kuin itselle. Toisaalta heille pitääkin ostaa esimerkiksi vaatteita ja kenkiä edellisten jäädessä pieneksi.

Ajatus joululahjoista ei juuri innosta tällaisen tiedostavamman kuluttamisen vuoden lopuksi. Minun lapsuuden perheen kanssa me olemmekin pitäneet lahja-arvonnan. Tämä jo perinteeksi muodostunut tapa menee niin, että me kahdeksan aikuista ostamme jokainen yhden lahjan sille, jonka nimi lukee saamassamme arvontalapussa. Vastaavasti jokainen aikuinen saa yhden lahjan. Arvonta on salainen ja suljettu. Eli minä en tiedä keneltä saan lahjan tänä vuonna. Lapsia ei ole otettu mukaan tähän arvontaan ja tämä tehdään lapsilta salassa.


Itse olen ostanut lahjoja omille kummilapsille. Niitä meillä on miehen kanssa yhteensä viisi. Jouluisin olemme muistaneet myös omien lasten kummeja. Heitä on nykyään 15! Omille lapsille emme ole joka vuosi ostaneet lahjoja. Jos on näyttänyt siltä, että heille on tulossa paljon paketteja sukulaisilta ja kummeilta, niin me olemme jättäneet lahjat ostamatta. Näin teimme ainakin muutama vuosi sitten, kun vietimme joulun ja uuden vuoden Espanjassa.

Viime vuosina olemme yrittäneet suosia lahjakortteja tavaran sijaan. Elokuvalippuja on tullut annettua jo monena vuonna lahjaksi. Pitäisi ehkä keksiä jotain uutta. Joka vuosi ajattelen, että en ahdistu joululahjoista ja siitä kenelle niitä pitäisi ostaa ja mitä sitä ostaisi. Tässä sitä nyt taas istutaan ja mietitään. Josko sittenkin pitäisi vai pitäisikö sittenkään?!


Valokuvat ovat tältä viikolta. Lapset maalasivat kynttilöitä kynttilämaaleilla. Sellaiset löytyi Tigerista.

Mieheni on pyytänyt minua tekemään hänelle unisukat jo ajat sitten. Onpa tainnut useammankin kerran unisukista puhua. Tässä ne unisukat nyt vihdoin ovat. Neuloin nämä Novitan seitsemän veljestä langasta. Lyhyet, lörpöt varret, jotka rullautuvat. On sitten helppo potkia sukat jalasta, kun varpaat ovat riittävän lämpimät.

Tein nämä jämälangoista. Sukissa on oranssia, neljää eri harmaata ja yhtä pätkävärjättyä lankaa. Päättelemistä riitti.



Kuvasin sukat omissa jaloissani. En jaksanut odottaa miestä kotiin töistä. Ja silloin olisikin jo liian pimeää valokuvaukseen, vaikka ei sitä valoa liikaa ollut nytkään.



Viime keväänä tein itselleni unisukat. Niistä löytyy postaus täältä!

Ja minut kännykkä kuvien kera löytää Instagramista!

Viime aikoina meillä on pohdittu lasten harrastuksia ja harrastamista. Samalla olemme myös keskustelleet siitä, mitä me aikuiset voimme harrastaa ja milloin. Aikamoista taiteilua arjen aikataulujen kanssa, kun on useampi lapsi eikä lähellä ole lastenhoitajia auttamassa esimerkiksi harrastuksiin kuljettamisessa tai pienempien hoidossa.

Olemme käyneet samassa vauva/perheuinnissa jo esikoisen vauva-ajasta saakka eli yli kahdeksan vuotta. Pojat osaavat uida, 4-vuotiaskin jo pienen matkan. Itse olen ajatellut, että kävisimme uinnissa kunnes nuorinkin oppisi uimaan. Perheuinnissa on jokaiselle omaan ikä-ja taitotasoon sopivaa tekemistä ja ohjausta sekä isossa että pienessä altaassa. Viime aikoina uitiin lähdöstä vain on tullut hankalaa. On ollut kiukuttelua ja napinaa siitä, että ei haluta lähteä. Koska kyseessä pitäisi olla mukava yhteinen harrastus, niin olemme puhuneet miehen kanssa koko perheuinnin lopettamisesta. Kun otimme asian lasten kanssa puheeksi, niin ei sekään mennyt ilman napinaa. Osa lapsista ei haluakkaan lopettaa uintia. Ei edes se uimaan lähdöstä napisija. Luultavasti lopetamme uinnin ainakin kevätkaudeksi. Meillä on sellainen periaate, että jos harrastus aloitetaan niin sitä jatketaan ainakin kausi (yleensä puoli vuotta) loppuun. Tietenkin harrastusta saa käydä muutaman kerran kokeilemassa, ennen kuin tekee päätöksen alkaako harrastamaan. Yleensä tämä onkin mahdollista ennen kuin kausimaksu pitää maksaa.



Meidän pojat harrastavat salibandya jo kolmatta vuotta. Mieheni on ollut koko ajan yksi valmentajista. Innostus salibandyyn lähti pojista itsestään. Esikoinen halusi aloittaa sählyn ja mies lähti sitten mukaan joukkuetta perustamaan. Tokaluokkalainen on ollut kesäisin muutaman viikon mittaisissa futiskouluissa kolmena kesänä ja ekaluokkalainen yhtenä kesänä. Intoa on riittänyt futiskouluun ja siihen kuuluviin turnauksiin, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että harrastus olisi jatkunut syksyllä.


Poikien monivuotinen haave on ollut jääkiekko. Tähän asti olemme lupailleet heille epämääräisesti, että sitten joskus. Tarkoitus oli että mies ja pojat pelailevat yhdessä ulkojäillä ja jäähalleissa. Syitä tähän poikien pitämiseen poissa jääkiekkojoukkueista on ollut useita. Jääkiekon harrastaminen on kallista, kun vertaa esimerkiksi salibandyyn. Ja vielä suurempi syy on ollut se, millaisen kuvan olemme saaneet junioritoiminnasta: eli vanhemmat huutamassa kaukalon laidalta pelaajille ja tuomarille törkeyksiä. Aikuistasolla on ollut nähtävissä kaukaloväkivaltaa ja törkeitä päähän kohdistuneita taklauksia. Nyt pyynnöt päästä pelaamaan jääkiekkoa ovat lisäätyneet molempien poikien taholta. Muutaman kerran he ovatkin päässeet pelailemaan jäähalliin. Ongelmana on ollut mailallisten yleisöluisteluvuorojen vähäisyys. Asiaa on jopa itketty. Mies selvitti asiaa ja pojat ovat nyt päässeet Leijonakiekkokouluun, jonka vetäjillä tuntuu olevan arvot kohdallaan. Tässä ei olla tähtäämässä NHL:ään, vaan tarkoitus on säilyttää liikunnan riemu ja liikkua monipuolisesti.



Tilanne on nyt siis se, että meillä pojat käyvät kaksi kertaa viikossa salibandytreeneissä ja heillä on kaksi kertaa viikossa jääkiekko. Tosin tämä jääkiekko on ihan tuore juttu. Siellä on käyty vasta muutama kerta. Lisäksi koko perhe käy kerran viikossa uimassa. Mies käy kerran viikossa pelaamassa squashia ja minä käyn kerran viikossa lenkillä. Puuh! Ei tämän ihan näin pitänyt mennä. Piti olla rauhallista möllötysaikaa. Toisaalta pojilla riittää nyt intoa. Haluavat ehdottomasti treeneihin. Kaverisynttäritkin jäävät väliin, jos samaan aikaan on treenit. Pojilla on lyhyitä päiviä koulussa, eikä heidän tarvitse mennä iltapäiväkerhoon. Sen puolesta tämä harrastusmäärä ei tunnu liialliselta heille. Itse olen vielä vähän pökerryksissä tästä kiekkoilusta. Jatkossa on seurata tarkalla silmällä, että onko tämä kaikki pojille ja meille perheenä liikaa.

Meidän neljävuotiaalla ei vielä ole omaa harrastusta. Tänä syksynä hän halusi aloittaa tanssin. Hän aloitti naisvoimistelijoiden järjestämän tenavajumpan, mutta ei halunnut jatkaa sitä muutaman kerran jälkeen. Sovimme, että etsimme ensi syksynä hänelle uuden harrastuksen, jos hän haluaa. Neiti käy aamupäivisin kerhossa 3-4 kertaa viikossa ja ainakaan tällä hetkellä ei tunnu, että hän kaipaisi lisäksi mitään harrastusta.

Tämä harrastuspohdinta on nyt meillä varsin akuutti ja ajankohtainen. Mielelläni kuulisin muiden mietteitä lasten harrastamisesta.

Koska olen tällä hetkellä hoitovapaalla, niin minun täytyy tarjota arkipäivisin kaksi lämmintä ruokaa. Lounaalla meitä on vain kolme syöjää, päivällisellä kuusi. Ruuan pitäisi olla mielellään terveellistä, nopeaa, helppoa, ei aina samaa sekä lisäksi lapsille ja aikuisille mieleistä. Siinäpä sitä on tavoitetta ja haastetta tällaiselle lähinnä syömisestä ei niinkään ruuanlaitosta pitävälle. Meillä ei onneksi kenelläkään ole mitään allergioita. Monenlaista nirsoutta sitäkin enemmän. Pääsääntöisesti teemme kuitenkin samaa ruokaa kaikille ja vähän edes pitää maistaa.

Mistä sitten innostusta ja inspiraatiota arkiruokiin? Jos sinulla on hyviä vinkkejä, niin kerro ihmeessä! Kaikenlaiset ideat otetaan riemulla vastaan. Äitinikin on tainnut huomata tämän "arkiruokaongelmamme", sillä häneltä olemme saaneet  vuosien varrella useammankin hänen itsensä kokoaman reseptivihkon.




Muutaman kerran olen innostunut kokeilemaan jotakin uutta ruokaa, kun olen kuullut jonkun tutun sitä tehneen. Esimerkiksi Tortillalasagnea tuskin olisin kokeillut, ellei ystäväni olisi kehunut sitä hyväksi ja nopeaksi. Tuosta linkistä löytyy Valion resepti tortillalasagneen, sitä minäkin olen käyttänyt. Ei kovin kaunis, mutta nopea, helppo ja maukas. Yhden lapsemme lemppari. Kolme muuta eivät niinkään välitä.


Joskus ruokaidea tulee yhteisestä kauppareissusta äitikaverin kanssa. Kun käy yhdessä kaupassa näkee, mitä toinen ostaa ja kuulee mitä heidän perhe aikoo syödä. Eilisen yhteiskauppareissun ansiosta meillä syödään tänään uuniperunoita tonnikalatäytteellä.

Välillä luen lehdistä tai netistä valmiita, esimerkiksi viiden viikon ruokalistoja. Niiden toteuttaminen vain ei ole toiminut edes sitä yhtä viikkoa. Meillä usein syötyjä arkiruokia on kasvissosekeitto, jauhelihakastike makaronin ja keitetyn porkkanan kera sekä riisi ja pestokana. Viime aikoina olen innostunut tekemään peston itse. Helppoa ja niin hyvää! Ja ei ole juuri mitään mitä ei voisi peston kanssa syödä. Minä olen tehnyt peston tällä ohjeella. Tosin välillä on sovellettu sen mukaan, mitä kaapista löytyy enkä ole ollut turhan tarkka aineksia mitatessani.


Muutaman kerran olen ottanut keittokirjan käteen ja avannut sen satunnaisesta kohdasta sanoen samalla: "Tänään syömme..." On toiminut yllättävän hyvin. Olen joskus kirjoittanut postauksenkin aiheesta. Se löytyy TÄÄLTÄ, KLIK!


Ps. Instagramkin on inspiroinut viime aikoina ruuan laittoon. http://instagram.com/minna_kiljustenblogi Samanlaista makaroonijauhalihamössö-kuvaa ei viitsi joka päivä instassa julkaista.

Ihan ensiksi haluan hehkuttaa täälläkin (Instagramissa sen jo tein) saamaani palkintoa. Osallistuin arvontaan Kotomo-blogissa ja tällaisen palkinnon sain. Servettejä, kiiltokuvia, Hyvää Joulua-tarroja, suklaata, teetä ja pullo-essu. Oikein mieleisiä kaikki ja tulevat/ovat jo tulleet käyttöön.



Sain uuden puhelimen lokakuun lopussa. Samalla liityin myös Instagramiin. Nyt olen ihan instan lumoissa. Instan myötä myös kynnys kirjoittaa tänne blogiin on korkeampi. Pitäisi olla jotain oikeaa ja painavaa asiaa ja hyviä valokuvia. Eihän sellaisia ennenkään ole ollut, mutta kun paljon tulee jo julkaistua omalla instagram-tilillä http://instagram.com/minna_kiljustenblogi , niin mitä tänne blogiin jää? Vastausta en tiedä itsekään.

Tähän asti en ole hirveästi suunnitellut millainen tämä blogi. Olen ajatellut, että sitten kun minulla on enemmän aikaa paneudun blogin sisältöön ja ulkonäköön. Hah! On itsensä huijaamista luulla, että aikaa olisi enemmän. Aion siis jatkossakin jatkaa tällä sekalaisen sekavalla linjalla. Ja kirjoitella tänne mitä sattuu ja milloin sattuu.

Ihan pelkkää somekoukkua viime ajat eivät sentään ole olleet. Olen pelannut lasten kanssa enemmän kuin aikoihin. Peleinä ovat olleet Afrikan tähti ja Autot-muistipeli. Etenkin meidän 4v tyttö haluaa pelata muistipeliä.


Huomaan, että uuden puhelimen myötä myös kameralla kuvaaminen on jäänyt vähemmälle. Kamerasta ei montaakaan valokuvaa löytynyt tänne blogiin laitettavaksi.

Teoria on jo hallussa. Olen lukenut paljon tarpeettomasta tavarasta luopumisesta ja järjestyksen luomisesta blogeista, lehdistä ja kirjoista. Anne Te Velde-Luoman Kaaoksen kesyttäjää voin suositella muillekin.


Luin Kaaoksen kesyttäjän viime kesänä, kun olimme Pärnussa. Se olikin hyvä paikka lukea kirja. Luin sen loppuun, ennen kuin säntäilin mihinkään aloittamaan taas uutta raivaus-järjestely-siivous-projektia, joka olisi jäänyt kuitenkin kesken. Ja lopputulos olisi ollut se, että lopulta kaaos ja sotku olisi ollut suurempi kuin ennen järjestelyn ja siivouksen alkamista. Kuulostaako tutulta? Tuo on niin tyypillistä minulle. Järjestelyn alussa puhkun intoa ja tarmoa ja aloitan esimerkiksi eteisen järjestämisen. Sitten lapset keskeyttävät, minun tekee mieli lukea kirjaa tai surffata netissä, ruokaakin pitäisi laittaa ja etsiä lasten kadoksissa olevia hanskoja. Järjestely laajenee keittiön kaappeihin ja vaatehuoneeseen samalla kun vien niihin kuuluvia tavaroita eteisestä. Sitten loppuu jo jaksaminen tai aika. Kirja antaa muun muassa ohjeita, miten tuollaiseen tilanteeseen ei päädy kotia järjestellessään.

Nyt on kulunut vajaa puoli vuotta siitä kuin luin tuon kirjan. Onko mikään muuttunut? Ei mitään suuren suurta muutosta, mutta pienin askelin olemme menossa kohti hallitumpaa elämää. Emme ole tähän mennessä niinkään hävittäneet tavaraa, mutta ostoskäyttäytymisemme on muuttunut. Ainakin omalta osaltani. Mietin hyvin tarkkaan mitä ostan. Huvikseen shoppailua en enää juuri harrasta, en edes kirppiksellä.

Viimeisin projekti, jonka aloitimme on kodinhoitohuoneen järjestäminen. Tässäpä miehen räpsimiä ennen kuvia tilanteesta, kun huone on kaikista sekaisimmillaan. Kun muutimme nykyiseen asuntoon tuo ns. kodinhoitohuone oli aivan tyhjä. Niinpä kannoimme sisään pesutornin ja sen viereen kaksi tuollaista korisäilytysjärjestelmää, jotka meillä oli jo ennestään. Nyt tuo vasemman puoleinen koritornikin on  jo hajonnut. Ei ihan kaikista kätevin ja helpoin paikka pestä kuusihenkisen perheen vaatteet ja taaperon satunnaiset kestovaipat. Huoneen ainoa pöytätaso on tuon kuvassa näkyvä.



Pieni huone on yleensä täynnä pyykkitelineitä ja pyykkikoreja ja kaikenlaista muuta huoneeseen kulkeutunutta roinaa.

Viime viikonloppuna valmistui Broken seeds sukat Novitan seitsemästä veljeksestä. Neuloin nämä kerän lopuista, joten en voinut täsmätä tuota sinistä lankaa siten, että sukista olisi tullut täysin samanlaiset.

 MeLsKeLäN LaPsEt-blogin Eija haastoi minut 11-kohdan blogihaasteen, jossa ajatuksena on pieniin blogeihin tutustuminen. Blogeihin joilla on alle 200 lukijaa.

Miehen ottama kuva minusta viime viikonlopulta

Tein elämäni ensimmäiset villahousut. Nämä on neulottu Novitan ohjeella wool-langasta. Ohje on ilmestynyt Syksy 2011 lehdessä. Näiden pitäisi olla legginssit, mutta otin sen verran varman päälle tuossa koon valinnassa, että villahousut nämä tänä vuonna ovat. Ensi vuonna ehkä legginssit. Värit näihin villiksiin valikoituivat sen mukaan, mitä lankalaatikossa oli. Tein tarkoituksella villikset niin, että jalkaosassa värit menevät eriparisesti.


 Lahkeet olivat hivenen eripituiset, kun äitini ompeli nämä housut ompelukoneella yhteen. Vähän jouduin purkamaan ja venkslaamaan, että sain lahkeet saman pituisiksi. Ja syyhän ei ollut äidin. Kavennuksissa ja raidoituksien pituudessa minulla tuli pieniä sekaannuksia helposta ohjeesta huolimatta. 




Tätä postausta kirjoittaessa laskeskelin, että äitini on tehnyt meidän lapsille tähän saakka ainakin yhdeksät villahousut, muutamat villavaippahousut ja lähemmäs kymmenen villatakkia tai -paitaa. Eli ei ole tarvinnut lasten aiempinakaan talvina palella.

 

Sain valmiiksi polvisukat kahdesta yllätyskerästä.


Luin kirjoja. Rankkoja ja ajatuksia herättäviä. Kirjoja, jotka luovat uskoa, että järkyttävistäkin asioista voi selviytyä. Nämä kirjat saivat minut miettimään omaa asennoitumistani pieniin vastoinkäymisiin.



Kävimme metsäretkellä koko perheen kanssa. Siitä miten idyllistä se olikaan voi lukea lisää täältä.

Vietettiin mukava syysloma. Ehdinkin jo hehkuttaa onnistunutta lomaa!


Kävin ensimmäistä kertaa kirjaston neulekahvilassa.

Tein elämäni ensimmäiset villahousut. Ei mennyt ihan kuin Strömsössä. Oikeasti näiden pitäisi olla legginssit. Ehkä ne ovatkin. Jo vuoden päästä, kun neiti vähän kasvaa. Lisäksi tappelin jonkin aikaa eripituisten lahkeiden kiinnittämisen kanssa.