Yhdeksän vuotta sitten

Yhdeksän vuotta sitten elämäni muuttui. Minusta tuli ensimmäistä kertaa äiti. Odotusaika oli onnellista, mutta myös jännittävää ja pelottavaa. Kaikki sujui hyvin, vaikka pelkäsinkin koko ajan jonkin menevän pieleen.

Minua oli peloteltu virtsankarkailusta, joka alkaisi loppuraskaudesta. Yhdeksän päivää ennen laskettua aikaa ajattelinkin karkailun alkaneen. Samana aamuna alkoivat myös supistukset, mutta minä odottelin niiden loppuvan. Olihan lääkäri sanonut, että tämä raskaus menee varmasti yli lasketun ajan. Nousin jo viideltä aamupalalle ja surffaamaan netissä. Mies nousi kuudelta ja alkoi kellottamaan supistuksia. Siinä vaiheessa hän mietti, että lähtisikö ajamaan töihin melkein sadan kilometrin päähän. Itse mietin, että pystynkö lähtemään kaverin kanssa kirppikselle, niin kuin olin sopinut. Kirppiskeikka jäi väliin, samoin työpäivä. Kahdeksan jälkeen ajelimme sairaalalle kipeiden supistusten takia. Minä tosin olin varma, että meidät käännytetään sairaalasta vielä kotiin. Niinpä en todellakaan suostunut, että mies olisi ajanut minut sairaalan oville odottamaan, kun hän etsisi parkkipaikkaa autolle. Mielestäni olisi ollut noloa, jos joku tuttu olisi minut nähnyt. Kävelimme siis yhdessä parkkipaikan perältä sairaalaan. Supistusten takia kävely oli kivuliasta. Meitä ei käännytetty takaisin kotiin, vaan ohjattiin synnytyssaliin haastattelun ja käyrien ottamisen jälkeen. Puolen päivän aikaan syntyi esikoispoikamme. Se virtsankarkailu oli muuten ollut lapsivettä!

Olimme valmistautuneet vauvan tuloon miehemme kanssa, mutta silti moni asia yllätti. Esikoisemme on ollut helppo lapsi kokemattomille vanhemmille. Alkuun hän toki huusi iltaisin muutaman kuukauden ajan, mutta sittemmin hän on ollut helppo ja hyväntuulinen. Meidän ei ole tarvinnut olla huolissaan hänen kehityksestään. Päinvastoin hän on yllättänyt meidät monesti. Ensimmäinen hammas tuli kolmekuisena ja poika oppi ryömimään alle puoli vuotiaana. Meidän ei ole siis tarvinnut ihmetellä, miksi muut lapset osaavat jo jotain ja meidän poika ei. Kasvukin on ollut tasaista.

 

 

 

Poikamme on aika tyypillinen esikoinen. Huolehtivainen, tunnollinen ja täsmällinen. Isoveli hänestä tuli jo 1,7 vuotiaana. Nyt kun ajattelen aikaa taaksepäin tuntuu, että esikoisemme on kasvattanut ja opettanut meitä enemmän kuin me häntä.

Paljon Onnea Rakas Poikamme!