Älä koskaan jätä koruasi paikkaan, johon joku alle 120 cm pitkä ylettyy

Minulla oli kaksi paikkaa, joihin jätin kultaketjuni silloin kun se ei ollut kaulassa. Otan ketjun aina pois yöksi. Oli toki muutamia muitakin paikkoja, joihin saatoin korun jättää. En kuitenkaan yleensä jätä korua lasten ulottuville. Meillä kun on omien lasten lisäksi arkisin kolme hoitolasta.

Lokakuun alussa minulla oli useampi päivä, etten käyttänyt korua ollenkaan. Kun sitten halusin laittaa korun kaulaani, en löytänyt sitä mistään. Se ei ollut vakiopaikallaan. Eikä se ollut niissä muissakaan paikoissa, joissa saatoin sitä säilyttää. Minulla oli epämääräinen mielikuva, että olisin laskenut korun kapealle tasolle, jolle osa lapsista ylettyy. En ollut enää yhtään varma siitä, milloin olin nähnyt korun viimeksi ja missä. Pelko alkoi hiipiä mieleeni. Olinko todella kadottanut tärkeimmän ja rakkaimman koruni? Mietin jo, että olisinko sittenkin unohtanut korun Vierumäelle, johon minut vietiin yllätyksenä kasvohoitoon syntymäpäivänäni. Siskoni kuitenkin muisti, miten tiputin korun lattialle ennen kun laitoin sen kaulaani hoitojen jälkeen. Olin siis kadottanut korun meille kotiin.

Korun katoamisen aikaan minulla oli käynnissä keittiön komeron siivous. Keittiössä oli useita pusseja ja paperikasseja, joihin lajittelin paperia, pahveja, pulloja, sekajätettä ja energiajätettä. Pidin todennäköisenä sitä, että koru oli tippunut kaiteelta johonkin roskapussiin. Mies oli tietenkin jo päiviä aiemmin vienyt kaikki roskat asianmukaisiin kierrätyspaikkoihin. Sekopäisenä kävin läpi asuntomme kaikkia mahdottomia ja mahdollisia paikkoja. Tivasin mieheltä oliko hän vain heittänyt roskat kasseineen roskiin vai olisiko voinut huomata kassin pohjalla lojuvan korun. Laitoin sähköpostia kadonneesta korusta poliisin löytötavaratoimistoon. Mietin jo, että onko järkeä ottaa yhteyttä jätelaitokselle.

Pää tuntui sumuiselta ja ihmettelin, miten en voi muistaa mihin olen korun laittanut. Syytin itseäni huolimattomuudesta. Oma muistamattomuus tuntui epätodelliselta. Samaan aikaan selvisi, että minulla oli anemia. Näin jälkeenpäin ajateltuna huomaan miten sumussa olin lokakuussa ja miten tahmeasti aivoni toimivat. Nyt ajatus tuntuu paljon kirkkaammalta. Oletan, että rauta-arvoni ovat kohonneet.

Lokakuun lopulla tai marraskuun alussa istuin eräänä iltana isolla kulmasohvallamme neulomassa. Kadotin sakseni. Aloin etsiä saksia. Ehdin jo ajatella, että mitä jos seuraavana päivänä joku pienistä hoitolapsista löytää sakset. Työnsin käteni sohvaan ja voi sitä riemua! En voinut olla kiljaisematta. Koru löytyi kuukauden kadoksissa olon jälkeen.

En vieläkään ole varma, mihin koruni olin jättänyt ja miten se oli sohvan uumeniin päätynyt. Olihan sohvakin jo käyty läpi korua etsittäessä. Vai olinko sittenkään tutkinut koko sohvaa? Tapauksesta viisastuneena minulla on enää yksi paikka, jossa korua säilytän. Enää ei saa olla niin kiire, että en ehtisi viedä korua oikealle paikalle kun sen kaulasta pois otan.

Olen saanut korun helat lasten syntyessä. Alun perin minulla oli hieman ohuempi ketju, mutta se ei kestänyt enää kolmen helan painoa. Neljännestä lapsesta en ole (vielä) helaa saanut. Kyseessä on siis Kalevala Korun lapsikoru. Korvaamattoman paljon tunnearvoa ja jonkin verran myös rahallista arvoa.

Vakuutus ei olisi korvannut korvannut korun katoamista. Toki vakuutukset korvaavat vahinkoja, mutta koru ja muutkin tavarat tulee säilyttää siten, etteivät esimerkiksi pienet lapset pääse niihin käsiksi.

Oletko sinä huolellinen korujen säilyttämisessä?

Mikä on rakkain korusi?