Meillä on omassa pihassa frisbeegolfkori. Joskus olen siihen hoitolasten kanssa frisbeetä heitellyt muutaman metrin päästä. Sen enempää minulla ei ole frisbeegolfista kokemusta.




Lomaillessamme Äänekoskella Keski-Suomessa, noin 40 kilometriä Jyväskylästä pohjoiseen, esikoisemme houkutteli minutkin kokeilemaan frisbeegolfia. Minä, 14-vuotias esikoinen ja 10-vuotias tyttäreni lähdimme radalle kolmistaan. Koska pojan piti ehtiä vielä pelaamaan lentopalloa, niin kiersimme 9 väylää Äänekosken 18:sta väylästä.

Frisbeegolfissa on sama perusperiaate kuin golfissa eli tavoitteena on päästä radan loppuun mahdollisimman vähin heitoin. Pienimmän tuoksen saanut voittaa. Rata koostuu väylistä, joiden pelaaminen aloitetaan avauspaikalta eli tiiltä. Rata päättyy maalikoriin. Frisbeegolfradat ovat tyypillisesti 9- tai 18-väyläisiä. Radat ovat yleensä puustoisilla alueilla ja maasto on vaihtelevaa. Esteet ovat olennainen osa peliä. Pelaaminen on ilmaista lähes kaikilla radoilla.



Poikani oli ladannut puhelimeensa frisbeegolf-sovelluksen. Sovellukseen saa helposti tallennettua tulokset. Sovelluksesta voi myös etsiä kenttiä.



Aika kului mukavasti fribeeta heitellen. Meillä meni noin tunti yhdeksän väylän kiertämiseen. Muutaman kerran etsimme hetken kiekkoa puiden ja aluskasvillisuuden seasta. Meillä oli kolmenlaisia kiekkoja käytössä. Pitkiin heittoihin tarkoitettuja drivereita, lyhyisiin heittoihin tarkoitettuja puttereita ja oli joukossa joku keskipitkänmatkan kiekkokin.






Luin Frisbeegolfradat-nettisivuilta, että frisbeegolf on kasvattanut suosiotaan kevään aikana. En ihmettele yhtään, että näin on käynyt. Ulkona omien frisbeekiekkojen heittäminen yhdessä kaverin kanssa hygieniasta ja turvaväleistä huolehtien on ollut suhteellisen turvallista korona-ajan tekemistä. Minä ja lapset kävimme Äänekosken frisbeegolf-radalla heinäkuisena perjantaina. Saimme heittää kiekkoja rauhassa. Radalla ei ollut juurikaan muita ihmisiä. Mielellään lähden uudestaankin kokeilemaan, vaikka kiekot eivät meinaa oikein totella minua.

Koronarajoitusten alkamisen näkee ainakin minun puhelimestani. Ruutuaika on lisääntynyt, mutta niin ovat myös askeleet. Nykyään tulee lähdettyä aiempaa useammin kävelylle. Minulla ei ole mitään varsinaisia liikunnallisia tavoitteita. Kävelemään lähden yleensä tuulettaakseni päätäni.




Ennen koronaa kävin kävelyllä yleensä kaverini ja hänen koiransa kanssa. Harvemmin kävin yksin ja jos kävin, niin kävelin aina kuulokkeet korvilla äänikirjaa kuunnellen.




Nykyään käyn kävelyllä yleensä yksin. Harvemmin kuuntelen äänikirjaa tai musiikkia kävellessäni. Tuntuu, että kaipaan hiljaisuutta ja yksinoloa. Viikonloppuisin on koko perheen lenkkien aika. Silloin saatan käydä myös kahdestaan miehen kanssa lenkillä. Muutaman kerran olen käynyt kävelyllä yhden lapsen kanssa. Samalla on voitu keskustella rauhassa ilman, että muut keskeyttävät.




Nämä kuvat ovat eiliseltä iltakävelyltä Vesijärven rannasta Myllysaaresta. Myllysaareen ei päässyt pariin viikkoon, kun saareen johtavaa ensimmäistä siltaa korjattiin. Nyt onneksi taas pääsee! Myllysaaressa on hyvä käydä katsemassa järvelle ja miettimässä elämää. Eilen näin kaksi joutsenta.

Kiipeilyn jälkeen jatkoimme reput selässä matkaa läheiselle laavulle. Onnittelumaljojen jälkeen luvassa oli makkaranpaistoa ja synttärisankarin tarjoamien ruokien syöntiä. Ilma oli loistava, seura hyvää, luonto kaunis ja ruoka maistui hyvältä. Aika kului siivillä.




Olipa mahtava tapa viettää synttäreitä. Ehdimme vielä illalla hakemaan lapset kotiin. Heilläkin oli ollut huippu päivä sukulaisten kanssa Heinolassa.



Nämä olivat toiset 40-vuotissynttärit, joissa olin tänä vuonna. Ensimmäisissä oli ohjelmassa hyppimistä Trampolin parkissa. Sen jälkeen ruokaa, juomaa, hyvää seuraa ja keskusteluja oli tarjolla juhlatalossa päivästä yömyöhään. Ihanat juhlat nekin. Nyt mietin jo, miten juhlistaa omia synttäreitä tänä vuonna. Mies on minua muutaman viikon vanhempi, joten tuplajuhlatkin voisi pitää.

Juhlimme viime viikonloppuna poikamme 9-vuotiskaverisynttäreitä. Samaan aikaan iltapäivälehtien lööpit kertoivat lapsiasiavaltuutetun huolesta nykyisestä lasten kaverisynttäritrendistä. Pian oli myös netti ja etenkin facebookin seinä täynnä kirjoituksia ja mielipiteitä aiheesta. Herkästi syyllistyvänä vanhempana jätin nuo keskustelut lukematta. (Toki vähän vilkaisin, sillä olihan tämä ajankohtainen aihe meillä.) Lapsiasiavaltuutetun ajatukset kyllä luin tarkkaan.

Tänä vuonna poikamme toivoi, että saisi kutsua koko luokan. Ensireaktioni oli kyllä kieltämättä: "Apua! Miten se muka on mahdollista?!" Viime syksynä hän kutsui luokan pojat. Silloin synttäreitä juhlittiin jalkapallokentällä jalkapalloa pelaten. Syömiset olivat tarjolla kentän laidalla. Onneksi sää oli silloin hyvä. Huonolla säällä olisimme joka tapauksessa pelanneet ulkona. Kun pojat ovat olleet pienempiä on meillä ollut tapana rajata vierasmäärä iän mukaan. Eli viisi vuotiaana sai kutsua viisi vierasta, kuusi vuotiaana kuusi jne. Ja ei ole tullut mieleen kutsua esimerkiksi seitsemän lapsisesta kerhoryhmästä vain kuutta lasta.

Asumme tällä hetkellä väliaikaisesti kerrostalokolmiossa, joten koko luokkaa ei tänne olisi voinut kutsua. Pienemmänkin juhlijajoukon kutsuminen olisi ollut hankalaa. Olohuonetta tai sohvaa meillä ei edes ole ja poikien huone on kovin pieni. Onneksi poika on innostunut salibandysta ja mies valmentajana sai meille kuplahallista vuoron käyttöön synttäreiden ajaksi. Niinpä tällä kertaa oli mahdollista kutsua koko luokka salibandy synttäreille. Vierailta toivottiin sisäpelikenkiä tai tossuja. Mailan ja suojalasit sai mielellään ottaa mukaan, jos sellaiset omisti. Meillä löytyi jonkin verran ylimääräisiä suojalaseja ja mailoja, joten niitä riitti kaikille. Ei ollut todellakaan tarkoitus, että kukaan joutuisi ostamaan mitään varusteita, jotta voisi synttäreille osallistua.


Tarjosimme juhlissa coctailpiirakoita, kurkkua, porkkanaa, dippikastikkeita, mokkapaloja sekä gluteenitonta mutakakkua. Lisäksi meillä oli tikkareita. Sipsit ja popparit jätettiin kokonaan ostamatta, koska niiden siivoaminen lattialta olisi ollut hankalaa. Yllättävästä aikataulu sekaannuksesta johtuen jouduimme tarjoamaan herkut pukukopissa ennen pelejä. Lapset söivät herkkuja maltilla, joten kaikki jaksoivat pelata. Pelkkää pelaamista synttärit eivät olleet, vaan meillä oli käytössä myös nopeustutka. Kannustimena tutkaan laukaisemisesta oli pienet karkkipalkinnot kolmelle parhaalle tytölle ja kolmelle parhaalle pojalle. Alkuun olimme hippaa. Sitten lapset jaettiin kolmeen joukkueeseen. Kaksi joukkuetta pelasivat ja yksi joukkue oli aina vuorollaan nopeustutkassa. Mies hoiti tuomaroinnin ja minä esikoisen kanssa nopeustutkan. Synttärisankari sai olla mielipuuhassaan eli maalivahtina. Meidän 3- ja 6-vuotiaat tytöt olivat mukana juhlissa. Eskarilainen laukoi innoissaan tutkaan ja nuorin heilui mailan kanssa kaukalon laidalla.

Minua hieman jännitti lahjamäärä ja pojan suhtautuminen siihen. Koko luokka ei paikalle tullut vaan vieraita oli alle 20. Suuri joukko silti. Oli ihana nähdä, että poika arvosti saamiaan lahjoja. Olivatpa ne sitten salibandypalloja tai kaulaliina. Minä kyllä vähän haukoin henkeä, miten upeita lahjoja hän sai. Ei kuitenkaan mitään ylilyöntejä mielestäni. Eilen nimittäin törmäsin netissä kirjoitukseen, että kaverisynttäreille ostetaan jopa 50 euron arvoisia lahjoja! Minähän en osta edes kummilapsille niin kalliita lahjoja!

Me ostamme yleensä korkeintaan 10 euron arvoisen lahjan lasten kaverisynttäreille. Onpa lahjaksi annettu muun muassa yökylälahjakorttejakin. En oleta, että vieraat antaisivat meidän lapsille tietyn hintaisia lahjoja. Enemmän minua vaivaannuttaisi liian kallis kuin halpa lahja. Ja eihän liian halpaa lahjaa voi ollakaan! Joskus meillä on lasten synttäreillä ollut onginta ja siitä vieraat ovat saaneet jotain pientä palkinnoksi. Viimeksi tytön 6-vuotissyntymäpäivillä lapset saivat tehdä koruja kumilenkeistä ja viedä korut kotiin.

Itse en ole periaatteessa valmis laittamaan suuria summia lasten synttäreihin. Ajattelen, että se voisi helposti johtaa siihen, että ensi vuonna pitää olla jotain vielä hienompaa. Synttärit ovat iloinen asia eikä niistä pitäisi aikuistenkaan ahdistua tai syyllistyä.

Kahden ensimmäisen lenkin jälkeen minulta jäi heti kolme lenkkiä väliin. Sitten jaksoin hölkätä taas neljä lenkkiä kunnes yksi jäi väliin. Pelkästään laiskuus ei ole ollut este hölkkäilylle. Pakkanen on myös hillinnyt suurinta lenkki-intoa.

En ole koskaan ollut erityisen liikunnallinen. Lapsena olin vuoden uimaseurassa, mutta se harrastus loppui kun muutimme toiselle paikkakunnalle. Murrosiässä kävin kerran viikossa jumpassa puolipakotettuna.

Joitakin lyhyitä innostumiskausia lukuun ottamatta en ole juurikaan liikuntaa harrastanut. Siitäkin huolimatta, vaikka tiedän miten hyvä oli liikunnasta tulee. Ainakin jälkeenpäin. Arkiliikuntaa minulle tulee jonkin verran. Nyt kun ikää on tullut lisää, se arkiliikunta lasten kanssa ei näytä riittävän. Neljännen lapsen jälkeen löllömahasta on tullut pysyvä ja ryhti on huonontunut entisestään. Omien valokuvien näkeminen järkytti. En minä tuolta halua näyttää! Kiloista viis, mutta en edes viihdy tässä kropassa.

Kevään mittaa olen sauvakävellyt ja muutaman kerran pikkaisen hölkännytkin. Jokusen kerran olen joogannut oikealla tunnilla tai netin kautta, mutta ihan liian usein on tullut röhnötettyä sohvalla. Pitkittynyt flunssa häiritsi liikkumista, mutta nyt ei ole enää mitään tekosyitä olla liikkumatta. Saa muistuttaa ja kysellä, että onko tullut liikuttua!

Osallistuin Naisvoimistelijoiden järjestämään Nice Runiin. Paikalle pyöräillessä ajattelin, että miksi ihmeessä olen edes menossa. En aio enää ikinä osallistua! Alkulämmittelyssä aloin jo lämmetä tällaiselle joukkotapahtumalle. Lähtöviivalla teki jo mieli juosta, vaikka alun perin tarkoitus oli kävellä. Maalin jälkeen, kun istuimme picnicillä googlailin jo uusia tapahtumia.




Mies ja lapset olivat katsomassa. Eivät minua ja muita naisia vaan Duudsoneiden HP:tä ja Jarppia.