Sunnuntaina pimennysverhot peittivät makuuhuoneen ikkunat ja olin peiton alla käymässä nukkumaan. Esikoinen huikkasi ovelta, että saattaisi olla hieno auringonlasku. Kävin katsomassa taivasta ulko-ovella ja tarkistin puhelimesta, mihin aikaan aurinko laskee. Ehtisin vielä. Laitoin housut ja paidan yöpuvun päälle ja ajoin autolla Myllysaaren rantaan. 

Tuli ihanan rauhallinen ja rento olo. 

Tapasimme torstaina 2.9.1999. Olemme olleet yhdessä 21 vuotta, 7 kuukautta, 3 viikkoa ja 3 päivää. Olemme olleet pidempään yhdessä kuin erikseen. Yhteisiin vuosiin on mahtunut urheilun ja opiskelun yhdistämistä, matkustelua kahdestaan, muuttoja, remontteja, juhlia, ammattiin valmistumisia, häät, arkea, parisuhdekursseja, neljän lapsen syntymät, lasten harrastuksia, työtä ja perheen yhteisiä matkoja. Viime viikonloppuna kävimme By Ninnun kuvattavana. Voitin instagramarvonnassa valokuvauksen. 

Minusta ja miehestä ei ole paljoakaan yhteiskuvia. Valokuvissamme esiintyvät yleensä lapset tai lapset ja mies. Minä en oikein viihdy kameran edessä, mutta tykkään ottaa kuvia. Olen yrittänyt siedättää itseäni valokuvissa olemiseen instagramin avulla. On kuitenkin eri asia ottaa itsestään selfie tai sata, jos ei ole otoksiin tyytyväinen kuin olla valokuvaajan kuvattavana. 

Kuva 1, maanantai 7.12

Minun oli tarkoitus viettää hidas ja rauhallinen aamu kotona ennen iltavuoroon lähtemistä. Taivas oli liekeissä, joten söin nopeasti puuron ja lähdin kävelylle. Kaunista oli! Ehdin vielä pestä pyykkiä sekä viikata vaatteita ennen töitä. 

Kuva 2, maanantai 17.8

Kuvakaruselli, jonka ensimäinen kuva on otettu sunnuntaina. Mies otti kuvia minusta ja minä neuvoin hänelle, miten ottaa valokuvia. Samalla yritin olla luontevasti kuvassa. Se ei ole minulle helppoa. Kuva on mustavalkoinen, koska siten sain häivytettyä aitassa näkyvää graffitia. Toisen kuvan otin seuraavana päivänä, kun aloitin uudessa työpaikassa. Palasin 10 vuoden tauon jälkeen sairaalaan töihin. Eivät tosin päästäneet tuulikaappia pidemmälle. Sittemmin minut siirrettiin työskentelemään konttiin sairaalan parkkipaikalle. 

Torstaina minulla oli viikon ainoa vapaapäivä. Aloitin päivän saattamalla kuopuksen kouluun ja kävelemällä Vesijärven rantaan. Rannassa hengittelin syksyistä ilmaa, ihailin järvimaisemaa ja otin muutaman kännykkäkuvan. 

Järvi oli tyyny ja ilma leuto. Teki mieli suppaamaan. Vesi vaan on niin  kylmää, ettei järvelle ole enää sup-laudalla asiaa. Haikeaa. En ole vielä valmis talven tuloon. Pyristelen vastaan. Katselen vanhoja lomakuvia kännykästä. Elän hetkessä vain ajoittain. Muistelen menneitä ja mietin tulevaa. 

 

Vesijärven rannassa kävellessäni elin hetkessä. Luonto rauhoitti laukkaavat ajtukset ja maadoitti minut tähän hetkeen. 

Hyvää viikonloppua! 

Aiempina vuosina olen ihastellut instagramista kuvia auringonkukkapelloilta. Tuntui, että kaikki muut kävivät auringonkukkia kuvaamassa. Tänä vuonna pääsin itsekin auringonkukkapellolle ihastelemaan ja kuvaamaan. Tältä pellolta sai myös kerätä kukkia omaan käyttöön. Käyntimme pellolla oli nopea, sillä tytöillä oli jo kiire kotiin. Onneksi ehdin nappaamaan muutaman kännykkäkuvan. 

Minulla ei ole kukkapenkkiä omassa pihassa. Rodoja, ruusuja ja joitain kukkuvia pensaita löytyy. Tänä kesänä olen miettinyt useammankin kerran, pitäisikö perustaa kukkapenkki. Vielä en ole tehnyt mitään asian eteen. Ehkäpä googlailen ja mietin asiaa tulevan syksyn ja talven aikana. Saa nähdä inspiroidunko kevään tullen kukkapenkkiä perustamaan.

Tämän erikoisen ja poikkeuksellisen kevään kohokohtia ovat olleet retket metsään. Olen tehnyt kävelylenkkejä ja metsäretkiä yksin, oman perheen kanssa, hoitolasten kanssa sekä ystävän kanssa. Joka viikko olen käynyt useamman kerran metsässä. Se onkin näkynyt lukuisina metsäkuvina täällä blogissani ja Instagram-tililläni.

Viime viikolla satuttamani nilkka esti kävelyt metsään viikoksi. Sen huomasi heti omassa olossa. Pinnani alkoi kiristyä ja pienetkin asiat alkoivat ärsyttää isosti.




Päijät-blogit yhteisön whatsapp-ryhmässä Elsa kyseli vapaaehtoisia malliksi, jotta hän voisi harjoitella henkilökuvausta. Elsa kertoi kaivaneensa järkkärin esiin parin vuoden tauon jälkeen. Minä ilmoittauduin heti vapaaehtoiseksi. Kameran edessä oleminen tuntuu vaikealta ja vaivaannuttavalta. Häpeän huonoa ryhtiäni, jonka olen saanut häpeillessäni pituuttani. Nykyään häpeän myös vatsamakkaroitani ja vuosien tuomaa löysyyttä vähän siellä ja täällä.



Sovimme Elsan kanssa tapaamisen lähimetsään. Saavuin paikalle maihareissa ja mekossa jalkaani hieman linkaten. Mukana minulla oli vaihtovaatteet ja toiset korvikset. Muutama sadepisara tippui matkalla metsään, mutta onneksi sade loppui ja aurinkokin näyttäytyi.

Ei ollut helppoa olla kuvattavana. Tapasin Elsan ensimmäistä kertaa, mutta häntä minun ei tarvinut jännittää. Juttelimme mukavia ja Elsa ohjasi ja kannusti minua. Kameran edessä oleminen jotenkin jähmettää minut. En oikein tiedä, missä asennossa olisin. Seison jäykkänä, enkä tiedä minkä ilmeen ottaisin. Toisaalta Elsa kaipasikin rauhallisempaa mallia kuvauksiin vilkkaan Espanjan vesikoiransa jälkeen. Rauhallisen mallin hän minusta sai. Minä en turhia heilunut tai asentoa vaihtanut. Seisoin tönkkönä paikallani, kunnes tajusin vaihtaa asentoa usean pyynnön jälkeen.




Pieni kuvaushetkemme metsässä teki hyvää. Oli mahtavaa päästä metsään pienen tauon jälkeen. Niin rauhoittavaa ja kaunista. Itsensä näkeminen Elsan ottamissa kauniissa kuvissa kohotti itsetuntoa. Samoin lukuisat kehut Instagramissa, jossa julkaisin tuon postauksen ensimmäisen kuvan. Yksi ystäväni vertasi minua Tellervoon, metsänkuningattareen. Eipä tässä enää nuoria tyttösiä olla, mutta oman elämäni kuningatar olisin mielelläni!


Mekko: H&M (Vanhaa mallistoa)
Korvikset: Huikee idis
Kuvaaja: elsalinnean