Nyt on leikit leikitty - uutta kohti

Haaveilin perhepäivähoitajan työstä jo poikien ollessa pieniä vuonna 2008. Sain silloin kuitenkin vakituisen työpaikan keskussairaalasta sairaanhoitajana, joten palasin hoitovapaalta töihin poikien ollessa 3v ja 1,4v.  Ehdin olla töissä vuoden ennen kolmatta äitiyslomaa ja hoitovapaata. Kolmannen lapsen jälkeen olin töissä vain pari kuukautta ennen neljännen lapsen syntymää.

Viihdyin kotona ja paluu kolmivuorotyöhön sairaalaan ei houkutellut neljännen lapsen syntymän jälkeen. Neljännen lapsen ollessa 2-vuotias minulla oli aina välillä kaksi lasta muutaman tunnin hoidossa. Meidän nuorimmat olivat vastavuoroisesti näiden kahden lapsen äidillä hoidossa. Muutaman kuukauden jatkoimme onnkstuneesti näitä vaihtareita. Sitten toiselle äidille tuli ajankohtaiseksi ajatella paluuta töihin. Minä taas en halunnut palata omaan työpaikkaani. Mieleen tuli yhä useammin vanha haave työstä perhepäivähoitajana.

Samaan aikaan meillä oli iso remontti vesivahingon takia ja kotimme oli myös myynnissä. Pohdinnan ja yhteisten neuvottelujen päätteeksi tämä toinen perhe palkkasi minut yksityiseksi hoitajaksi lapsilleen. Aloitin työt tammikuussa 2016. Vuotta myöhemmin muutimme nykyiseen kotiimme ja aloitin työni yksityisenä perhepäivähoitajana. Ryhmässä aloitti myös uusi lapsi. Näiden vuosien aikana minulla on ollut ilo saada hoitaa seitsemää lasta kuudesta eri perheestä.

Jo vuosi sitten mietin perhepäivähoitajana lopettamista. Punnitsin plussia ja miinuksia. Ehdin jo ilmoittaa lopettamispäätöksestäni perheille, kun tulinkin toisiin ajatuksiin ja päätin jatkaa vielä ainakin vuoden. Nyt tuo vuosi tuli täyteen ja ihan oikeasti lopetan perhepäivähoitajana.

Miksi lopetan?

Haluan, että koti olisi pelkästään koti. Ei työpaikka eikä lasten hoitopaikka. Yksityisenä perhepäivähoitajana toimiminen on yksinäistä. Minulla ei ole työyhteisöä. Tämä kevät oli koronan takia yksinäisempi kuin koskaan, sillä emme käyneet kerhoissa tai nähneet muita perhepäivähoitajia lapsineen. Työpäivät voivat venyä pitkiksi. Työt alkaa, kun ensimmäinen lapsi tulee ja loppuvat, kun viimeinen lähtee. 9 tuntia on tässä työssä lyhyt päivä. Minulla oli huono-omatunto jos minä tai joku perheestämme sairastuimme ja hoitolapset eivät voineet tulla hoitoon. Minulla ei ollut tarjota varahoitoa hoitolapsille. Toki vanhemmat tiesivät asian hoitopaikan vastaanottaessaan. Omien arkivapaiden pitäminen oli hankalaa. Muutaman kerran kehtasin pyytää vapaata omien menojen vuoksi ja aina se myös järjestyi.

Eilen oli haikea päivä. Hoidossa lopetti lapsi, joka on ollut minulla hoidossa alusta asti. Eli toinen niistä syksyn 2015 "hoitovaihtarilapsista". Myös toinen hoidossa lopettanut ehti olla useamman vuoden. Koko perheemme on saanut tutustua hoitolapsiin näiden vuosien aikana. Samalla hoitolapset ovat tutustuneet meihin ja tulleet myös läheisiksi. Oli ihana kuulla eilen, miten omat koululaiset innostuivat muistelemaan myös aiemmin lopettaneita lapsia.


Hoitolapsia muisteltiin muun muassa musiikin kautta:

"A lauloi Poppalooraa"
"Me laitettiin aina Macarena soimaan jos B ei halunnut herätä päikkäreiltä"
"C lauloi vessassa: Ikuinen lappu, takapenkil jatkuu"

Musiikkimuisteloihin lapset virittyivät todennäköisesti siksi, että minä sain yllätykseksi kesken viimeisen työpäivän takapihalle musiikkiesityksen. Saimme nauttia yhdessä hoitolasten ja yhden lapsen äidin kanssa viululla soitetusta Apulannan Valo pimeyksien reunoilla-biisistä. Myös mies keskeytti etätyönsä ja tuli ulos musiikkia kuuntelemaan.

Kiitollisena lopetan työni perhepäivähoitajana. Hengähdän hetken ja mietin, mitä seuraavaksi.

Sairaanhoitajan työ on muuttunut varmasti paljon kymmenessä vuodessa!