Pakollinen pysähtyminen

Kävelylenkit yksin ja ystävän kanssa sekä viikonlopun koko perheen metsäretket ovat kuuluneet poikkeusarkeen ja tehneet siitä paremman. En olisi selvinnyt järjissäni näistä korona-ajan rajoituksista ilman luonnossa liikkumista. Hoitolasten kanssa minulla oli ennen poikkeustilaa yksi metsäretkipäivä viikossa. Nyt metsäretkipäiviä on ollut neljä viikossa. Tänä keväänä olen seurannut kevään etenemistä erityisen tarkasti. Yhdessä lasten kanssa olemme opetelleet tunnistamaan erilaisia kasveja ja lintuja.

Olen ajatellut, että en halua lopettaa näitä säännöllisiä lenkkejä, vaikka rajoituksia puretaan ja normaali arki alkaa. Luonnossa liikkumiselle on löydettävä aikaa. Myös perheen yhteisiä metsäretkiä haluan tehdä jatkossakin.

Toki tiedostan, että arki voi taas viedä mukanaan ja metsässä liikkumiselle ei jää aikaa, kun lasten harrastukset taas alkavat. Ensimmäiset treenit ovat muuten tulevana maanantaina! Tauko lenkkeilyyn tuli kuitenkin nopeammin kuin osasin kuvitellakaan!

Olin lähdössä kävelylle torstai-iltana. Astuin portaissa huolimattomasti ja vasen nilkkani vääntyi. Nilkutin takaisin sisälle ja makasin hetken selälläni lattialla jalka kohti kattoa. Mies toi ystävällisesti kylmäpussin. Pää vaati ulkoilua, joten lähdin pienelle kävelylle. Se ei ollut hyvä idea. Kun tulin kotiin ja otin kengän pois, niin jalka oli todella kipeä ja turvoksissa eikä sillä kärsinyt kävellä.

Perjantaina en pystynyt tekemään töitä. Sängyssä tai sohvalla maaten on hankala hoitaa lapsia. Nilkassani on osa nivelsiteistä revennyt. Hoidoksi sain nilkkatuen pariksi viikoksi. Onneksi nyt on viikonloppu ja saan lepäillä pari päivää. Yksityisenä perhepäivähoitajana en ottanut sairaslomaa vastaan, vaan tarkoitus on tehdä töitä taas maanantaina. Uskon, että jalka on jo parempi silloin ja nilkkatuki helpottaa kävelemistä.

Tämä huono-omatunto sairauslomista ja niiden järjestämisen ongelmat ovat muuten yksi syy, miksi lopetan perhepäivähoitajan työt tämän kevätkauden jälkeen. Koko korona-ajan takaraivossani on ollut pieni pelko siitä, että mitä jos minä tai perheeni sairastumme. Hoitolapset eivät voisi tulla pitkään aikaan meille hoitoon ja minä joutuisin korvaamaan perheille poissaolot. Tämä pieni loukkaantuminen muistutti siitä, että on turha murehtia etukäteen. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu ja asiat voivat mennä ihan hyvinkin. Tämä pieni vamma nilkassa ei ole mitään verrattuna viime kesään. Silloin miehellä oli jalka kipsissä 10 viikkoa.

Mukavaa viikonloppua!